Ajattelin kertoa teille vähän mun menneisyydestä. Elikkäs tylsä elämänkerta - postaus.
Olin varmaan todella ärsyttävä lapsi. Halusin aina saada kaiken, enkä osannut päättää mitään. Siis yhtään mitään. Enkä halunnut heittää mitään ikinä pois. Itkin, jos äiti heitti lelujani roskakoriin. Nyttemmin sitä ajattelee, kuinka tyhmä ja ärsyttävä onkaan ollut. Koulunkäynti on aina ollut minulla erinomaista, oikeastaan numeroni ovat aina vain kasvaneet kun olen siirtynyt luokalta ylemmälle. Siitä tämä perfektionismini kai sai alkunsa, luulisin. Koulunkäynti vaikeutui, mutta halusin silti olla hyvä, täydellinen. Porukat ei ole koskaan vaatineet minulta täydellisyyttä, sen olen aina itse tehnyt. Koulu ahdisti minua sairaasti. Masentumisestani on kaiketi vuosi tai pari, en oikeastaan ole täysin varma missä vaiheessa masennuin, tai edes huomasin sen. Se hiipi jotenkin nurkan takaa. Yksi päivä katsoin itseäni peilistä ja tajusin kuinka läski olen. Olen aina ollut hoikka, en ole varma olinko enää. Se sai minun haluni lopettaa syömisen heräämään. Siitä se sitten lähti. Tuhannet epäonnistumiset laihduttamisessa ja koulunkäynnin vaikeutuminen ruokki masennustani. En enää jaksanut tehdä mitään, en jaksa vieläkään.
Sosiaalinen olen ollut lapsena, juoksin kavereiden kanssa ulkona ja minulla oli laumoittain kavereita. Yläasteella kai loppui se ulkona roikkuminen kavereiden kanssa, kun kasvettiin vähän eri suuntiin. Musta tuntuu että olin aika ärsyttävä ystäväkin. Minulla oli eräs "paras kaveri" joka sattumanvaraisesti haukkui minua, sitten oli taas niin mukava ja sitten sanoi minulle ettei halua olla kanssani. Hän kontrolloi minua täydellisesti, enkä ikinä sanonut vastaan. En ikinä. Ja se kaduttaa minua. Vieläkin. No, joka tapauksessa kun kavereiden kanssa en enää ollut vapaa-ajalla, koulu sai kaiken huomioni. Olihan minulla kavereita koulussa, on yhä, mutta kenenkään kanssa en ole ulkona, niinkuin kaikki muut. Musta tuntuu, että en sovi niihin porukoihin, jotka ryyppää viikonloppuisin. Olen ihan erilainen kuin ne.
Herkkä olen aina ollut, itkenyt paljon. Lapsena ehkä enemmän fyysisestä kivusta kuin henkisestä, mutta iän karttuessa tajusin, että henkinen kipu on paljon pahempi asia kuin fyysinen kipu. Suorasta kiusaamisesta en puhuisi, mutta tapahtui sitä jollakin tasolla. Haukkumista, vihaisia katseita. Ne sanat pisti eniten. Kyllä mä näin niistä, että ne ei pitänyt musta. Taas yksi osasyyllinen masennukseeni. Ne kaikki on varmaan jo unohtanut mut, mutta mä en todellakaan ole unohtanut niitä. Aina kun nään jossain kadulla sattumanvaraisesti jonkun niistä, mä vain haluaisin ampua niitä päähän.
Mulle on sanottu, että mä olen liian kiva ja herkkä elämään tässä maailmassa. Jotenkin mä kai alitajuisesti kasvatin jonkun kuoren ympärilleni ja nyt mä olen tällainen. En saisi syyttää muita ongelmistani, mutta mä haluan niin. Se on paljon helpompaa kuin yrittää etsiä jotain syytä itsessään. Se kuori on aika kova, mutta sisällä mä olen yhä se sama herkkä ihminen. Eräs kaverini yllättyi kun kerroin, että itkin eilen. Se katto mua kummastuneena ja kysyi, miten mä voin itkeä. Mä en näytä ihmiseltä joka vois itkeä. Ehkä se kuori on liian kova. Mä olen varma, että se ei uskoisi jos mä kertoisin sille, että itken joka ilta.
Mä haluaisin sanoa, että mua ei kiinnosta mitä ihmiset sanoo tai ajattelee, mutta mä en voi sille mitään, että mä huomioin ne kaikkein paskimmatkin kommentit. Ne juuri parhaiten, aina. Mä en ole ikinä kestänyt kritiikkiä, tän perfektionismin takia.
Ensimmäisen kerran viiltelin kai kaks vuotta sitten...? Vittu, siitä on niin kauan etten muista enää milloin se oli. Mutta mä muistan sen tilanteen. Mä tulen aina muistamaan sen.
Ja nyt mä lopetan ennen kuin mä alan itkemään. Kiitos että sain vuodattaa.
